Tahtosin näyttää ihmisille, mun läheisille ja tuntemattomille,et oon oikeesti vahva, ja jaksan oikeesti näide vaikeide aikoje yli. Mä jaksan uskoo parempaa huomisee, mä jaksan uskoo siihen,et kaikki muuttuu iha oikeesti viel hyväks. Mut en mä voi näyttää tälläst kuvaa ihmisille. Koska ei musta tunnu siltä. Must tuntuu iha liia heikolt, must tuntuu iha voimattomalt. Mut envaa uskalla näyttää sitä, koska kaikki luulee mun olevan niin vahva, niin “aina ilonen ” ja onnelline ihmine. En taho musertaa mun läheisten uskoa, en taho satuttaa niitä totuudella.

Koulussa ja muualla oon aina ilonen, en pysty näyttää niille sitä puolta itestäni,mikä ottaa mus vallan aina,ku mun ei tarvi esittää onnellist. Koulussa oon aina pirtee, ilonen. Autan aina muit,ja kaikki ihmettelee aina,miks pystyn olee näin ilone, näin täynnä tätä elämän positiivisuut. Voi kumpa ihmiset tietäs, et asia ei oo niin, enmä oikeesti ole sellane ;< Kumpa voisin jolleki joskus vaa näyttää,et millane ihmine mä oikeesti oon, eikä niin,et kaikki pitäs mua oikeesti ylipirteenä ja onnellisena ihmisenä.

Toisaalta, se on hyvä,et kaikki ajattelee mun olevan onnellinen. Sillon kukaan ei pysty säälii liikaa, kukaa ei pysty esittää et niit kiinnostas. Toisaalt, siihen oikeesti tottuu,et hymyilee kokoajan. siihen tottuu,et se hymy näyttää silt,et se tulis iha oikeesti suoraa sydämest. Ja hei, kai se on oikeesti niin,et KAIKKEEN tottuu. Ja mä oon tottunu nyt tähän. Enkä myönnä,et oon heikko,voimaton paska.